Sumuttelut alkoivat 5.10 normaaliin tapaan - 4 x päivässä kumpaankin sieraimeen.
Pari päivää ehdin kotona totutella herätyskellon jatkuvaan piippaamiseen ja sitten olikin aika suunnata työmatkalle Espanjaan.
Reissussa kävi kuten toivoinkin - ajatukset pysyivät kiireen vuoksi melko hyvin poissa vauva-ajatuksista ja sumuttelu oli luontevasti osana päivärutiinia. Naapurissa asunut työkaveri kysyi jossain vaiheessa viikkoa, että mikä se on se putkilo, jota kannat mukana ja haistelet aina välillä. Tästä kysymyksestä lähtikin sitten keskutelu lapsettomuudesta ja hoidoista ja niiden vaikutuksesta omaan mieleen, fiilikseen ja parisuhteeseen. Tuota keskustelua käytiin pitkin reissua, hänellä on itse taustalla vastaavia kokemuksia. Kiitos keskusteluista ja tuesta, oli mieletön apu ja tosi yllättävä jollakin tavalla. Eräs seurueen jäsenistä valitettavasti ymmärsi nuo keskustelut vähän väärin ja alkoi kuittailemaan vähän negatiiviseen sävyyn meidän yhdessä viettämästä ajasta. Pari päivää jaksoin kuunnella, kunnes mainittiin asiasta ja onneksi kuittailu loppui. En kertonut kyllä aihetta mistä keskustelut käytiin, mutta pyysin esittämään kysymyksiä ihan suoraan jos on kysyttävää. Ei ollut kysyttävää, oli vain oletuksia.
Tässä vaiheessa jo pahoittelut paikoin sekavasta tekstistä - syystä lisää seuraavasaa postauksessa.
Kotiin palattuani huomasin heti, että kaikki on huonosti - omassa päässäni. Mies oksensi reilun viikon yrittäjyys-ihanuuden (ongelmat) päälle samalla sekunnilla kun astuin autoon. Ei oltu siivottu, eikä ollut ruokaa valmiina. Miten voi ees olettaa noin kun toinen on ollut töissä tai remontoimassa. En sitä kyllä oikeasti odottanutkaan, mutta tuossa tilanteessa tuntui tylsältä.
Viikonloppua vietettiin työmaalla. Pikkuhiljaa huomasin olotilan huononevan ja mielialan menevän vaisummaksi. Etenkin itkuherkkyys on ollut kohdallaan koko ajan. Ei tarvitse sanoa mitään nättiä tai kritisoivaan viittaavaakaan niin hanat aukeaa. En esimerkiksi kyennyt mummolassa lounaalla katsomaan meidän Kyproksen lomakuvia kun alkoi niin itkettää. Koska ne on niiiin ihania ja tulee hyvä fiilis kun niitä katsoo. Mies katsoi koko viikonlopun kelloa, että pysyy kartalla mielialasta. Yksinkertainen nyrkkisääntö: sumut otetaan kello 6, 12, 18, 24 - mulle ei kannata puhua ajalla 8-10, 12-14, 18-20, 24-02. Lisäksi mitä pitemmälle viikonloppu eteni sitä enemmän väsytti. Lauantain kauppareissun ajan torkuin autossa kun Pekka hoiti asioita. Jippii.
Lauantaina illalla vaan mietin sitä, että ei paljoa naurata. Mikään. Vituttaa, että kaikki on huonosti. Hyvätkään jutut ei liikuta mielessä mitään, tv:stä tulevat sarjat vaikuttaa tekopirteiltä ja tuntuu yleisesti kun kelluisi jotenkin kaiken alapuolella. Tavallaan, että älkää huomatko minua ja tavallaan, että oispa kiva ottaa osaa keskusteluun mutta ei vaan pysty. Ei toimi ajatus niin vauhdikkaasti kun pitäisi ja tuntuu, ettei ole mitään järkevää sanottavaa. Ärsyttää se, ettei viime kerrasta pitänytkään päiväkirjaa. Oliko silloinki näin vahvat tuntemukset, vai onko tällä kertaa joku eri tavalla. Muuttuko joku oikeasti kun tulin Espanjasta kotiin vai ei? Eikö siellä vaan ollu ketään kelle kiukutella vai kiukuttelinko vähän kaikille? Siellä tuli kyllä torkuttua pari-kolme viimeistä päivää aikalailla kokonaan.
No, keskiviikkona ensimmäinen ultra ja siitä pitäisi irrota pistoslupa ja sitten se helvetti vasta alkaa. Maltan tuskin odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti