No nyt se sitten on totta, sitä ollaan paksuna.
Miltäkö tuntuu? Ei miltään. Ei yhtään miltään. henkisesti tietysti tuntuu...hassulta. Ei tätä kyllä hahmota yhtään. Ehkä sitten ultrassa? Jokainen vähänäkään erilainen tuntemus kyllä rekisteröityy johonkin ja kaikkea kuulostelee eri tavalla, mutta oikeasti ei tunnu mitenkään poikkeavalta. Kylläpä sitä ehtii.
Kaikkiaan tämä kulunut 4 päivää on ollut varmasti elämäni pisin aika. Lauantaiaamun plussasta tähän hetkeen asti aika on kulunut matelemalla. Kaikki tuntuu jotenkin hitaammalta ja ei malta odottaa, että aika kuluu. Että näkee sykkeen, että raskaus menee hyvin, että syntyy lapsi. tai kaksi, mistäs sitä tietää. Ymmärrän hyvin puheet siitä, että nyt se odottaminen vasta alkaa. Toisaalta, ei minua kyllä pelotakaan. Yhtään. Olen toki näiden tuntien ja päivien aikana mittinyt sata kertaa sitä, että joku menee huonosti ja lasta ei tulekaan. Mutta en sitten kuitenkaan jaksa innostua piruista. Jotenkin on hyvä ja luottavainen fiilis - jos kerta piti kymmenen vuotta tapella, että tuon itiön sai tarttumaan kiinni niin saa sitten luvan kanssa pysyä paikallaan. Ja jos jotain sattuu, niin sillehän ei mitään sitten voi.
Mehän ollaan kerrottu jo tähän mennessä sisaruksille ja isovanhemmille. Pari kaveriakin tietää. Enkä kyllä jaksa stressata lopuista kertomisistakaan yhtään. Ihan ok, jos malttaa olla hiljaa ultraan saakka- mutta itseni tuntien en malta kuitenkaan. Meillä on kyllä tytyjen ruokailta tulossa 12.12 ja siellähän sitä sitten kärähdetään huolella, minä kun olen yleensä aina ensimmäisenä viinilasi kädessä jos siihen on mahdollisuus. Ultra tulossa 11.12 ja sittenhän sen tilanteen näkee.
Kipeitä tissejä ja pöntön halailua ootellessa. Eniten ressaa kaikki joulupöydän herkut, joihin ei voi nyt koskea. yhyy. suuret on murheet ihmisellä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti