Ajatus tuli hiipien, pikkuhiljaa, toivo ei syttynyt hetkessä, kaipuu syntyi vähitellen, epätoivo vahvistui ajallaan. Ymmärrys - tuleeko sitä koskaan?
Tästä on puhuttu iäisyys - minun oma aikuisuus ja minuusaika. Niin kauan kuin muistan olen ajatellut ja odottannut. Ja silti asia ei tunnu pahalta - tai tuntuu, mutta se ei tunnu sillä tavalla musertavalta kuin sen voisi olettaa tuntuvan...oppiiko sen kanssa tai ilman sitä elämään - kumpi on pahempi vaihtoehto? Ja minun mielestä vai jonkun muun mielestä? Tuhat ja sata ajatusta ja selitystä...pyöritään ympyrää omassa päässä, paperilla; keskusteluissa, ajatuksissa, muistoissa, haaveissa, muiden ilmeissä ja ihmetyksessä.
Häpeä - pitääkö minun sitä tuntea vai kanssaeläjien? Onko päätös siitä, että haluaa olla avoin oikea vai väärä? Olenko itsekäs kun jaan salaisuuden lähes jokaisen kanssa joka jaksaa kuunnella - tai vaikka ei jaksakkaan? Olenko idiootti vai rohkea, kun voin sivulauseessa tehdä kiusaa omasta puutteestani ja taitamattomuudestani, saamattomuudesta tai virheestä kehossa? Onko se rohkeaa vai pöyristyttävää? Onko minulla oikeus loukkaantua vai ei? Saanko olla katkera siitä että minua tai asiaa ei osata käsitellä ja päädyn sen vuoksi ulos? En tahallisesti, sen ymmärrän - mutta siksi, ettei tiedetä mitä sanoa tai että loukkaako tilanne vai onko kaikki ok?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti