Hei me niitetään!

Viikonloppu on taas takana - ehkä jopa onneksi.
Kerrankin oli maanantain, jota odottaa. Aamun myötä päättyi ensimmäinen suuri niitto- puristus ja minulla alkoi viimeinen työviikko ennen lomaa.

Niitto - voi ristus mitä tunteiden vuoristorataa se on. Pitää muistaa kertoa miehelle, että jos minä olen joskus kuuppa ja kroppa sekaisin hormonilääkityksen vuoksi, niin ei herkkua ole tämäkään. Tätä ei vaan ole pystynyt viimeiseen kahteen viikkoon sanomaan todennäköisen räjähdysvaaran vuoksi, mutta ehkä jo tänään kun kaiki on ohi.

Perusarki sesongin aikana on seuraava: Herään aamulla 6-8 välillä ja lähden töihin. Mies tulee töistä klo 10 - 14 ja laittaa nukkumaan. Minä tulen kotiin klo 16, laitan ruoan ja eväät miehelle. On muuten järkyttävän hankalaa miettiä mitä laittaa eväsleipiin päivänä #12. Herätän miehen kuudelta, suihku, ruoka ja seitsemäksi töihin. Jään yksin. Käytännössä nähdään  siis 20 min - 2 h per päivä hereillä. Tästä ajasta mies on vihainen tai helvetin vihainen 80%. Johtuu yleensä siitä että joku on rikki, tai unta on saanut 4-6 tuntia ilman keskeytystä. Sekin on vielä ekan viikon ihan ok, mutta sen jälkeen nukkumattomuus alkaa painaa. Paineet on järkyttävät, aikataulu aivan kamala ja kokoajan pitää pelätä että milloin mikäkin kone hajoaa ja mihin. Koneet liikkuu 24 h / vrk, joten työvuoro ilman vaurioita on aplodien arvoinen suoritus.

Suunnatonta ärsytystä aiheuttaa myös ystävät; joko se, että soitetaan että lähdetkö saunomaan tai katsomaan jalkapalloa, tai oluelle. Eikö ne v***u tajua, että ruoho kasvaa...öö ei kai kukaan normaali ihminen kiinnitä siihen huomiota??! Tai toisaalta se, että ne ei sitten soitakkaan koska tietää, että olet aina töissä. Saat sitten lukea naamakirjasta tai watsappista hehkutusta kivasta kesästä ja kavereiden kanssa vietetystä ajasta. Parin viikon raatamisen jälkeen molemmat vaihtoehdot luo musertavia fiiliksiä. Mutta, ei sille oikeen mitään voi - kas, olethan yrittäjä. Tai voi - mutta siihen, että olet niin varakas yrittäjä, että voit pitää kesäloman on vielä niin monta vuotta aikaa, ettei kannata edes suunnitella. Tai idiootti.

Yritän olla mahdollisimman ystävällinen ja auttavainen. Teen ruoan ja eväät huolella joka päivä. Pysyn kotona hil-jaa, etten vaan herätä nukkuvaa. Takavarikoin puhelimen ja vastaan siihen- otan soittopyyntöjä ja herätän vaan jos on jotain katastrofaalista tapahtunut. Viikonloppuisin ja välillä viikollakin kuskaan työmiehiä ja liikennemerkkejä pitkin pitäjiä. Viime lauantaina heräsin aamulla neljältä puhelinsoittoon, tuotko työkaluja tänne 50 kilometrin päähän kun kone hajosi. Siinä se sitten meni minunkin yöni - ja otti aivoon jo tämä yhden yön rehkiminen. Pääsääntöisesti yritän olla kertomatta mitä kivaa tänään olen tehnyt ja minne menossa. Vähintään kerran päivässä epäonnistun surkeasti. Tuntuu vissiin samalta kun äidistä lasten kanssa?

Mutta  - nyt on tosiaan ensimmäinen jakso ohi ja muutama viikko on luvassa toivottavasti vähän rennompaa menoa ja ehkä jopa parisuhdeaikaakin. Elokuun alusta syyskuun loppuun on sitten vuorossa oikeen maraton tätä samaa, ja silloin itkettää viimeistään puolet ajasta. Että ehkä ihan hyvä, että se seuraava IVF siirtyi lähemmäs vuoden vaihdetta. Silloin sentään sataa vaan lunta.